M&M Pigasus blogi

Suurten päätösten äärellä

Sunnuntai 13.9.2020 klo 19:36 - Possumama

Suuria vaikeita päätöksiä

Olen tässä koko kesän ja oikeastaan vuosia jo ollut vaikeiden päätösten äärellä. Se on oma hevosharrastus, omat hevoset. Niiden pitämisen vaikeus ja ihanuus. Jotenkin vuosiin ei ole ollut enää samanlaista se hevosharrastus. Joku semmoinen kipinä, joka jaksaa kantaa kaikkien vaikeuksien ja murheiden yli on puuttunut.

On tuntunut, että haluaisi harrastaa lähinnä hyvillä keleillä. Mä vihaan tätä nyt taas alkanutta ikuista marraskuuta. Vettä, vettä, vettä, vettä, aina vaan vettä, joka muuttaa kaikki paikat mutapaskavelliksi.. Pikkuhiljaa se on taas alkanut. Ei auta, vaikka on vaan pikkuponi ja hevonen ja melkeen 2 hehtaaria niillä tilaa, silti se mutavelli alkaa tulla esiin. Pitäis kaivaa takataskusta 20 000€ ja laittaa kaikki hiekalle, pitäisi ostaa satulaa, valjaita, kärryjä, entä jos ne sairastuu? Tarviis kohta aloittaa valmennukset nuoren hevosen kanssa, olisi kiva päästäkin välillä niiden kanssa vaikka mätsäreihin tai muualle maastoon, sitten tarviisi jo oman trailerin jos kuskaamisia alkais olla paljon.. Kotona on huonot maastot. Tallikin pitäisi remontoida. Oon asunut monella tallilla, jossa on valmiit puitteet ja aina mä löydän jostain jotain vikaa, vaikka kaikki on ollut päällisin puolin ihan hyvin. Ehkä oon vaan hankala asiakas. En jaksa enää sitä tallipaikkojen etsimistä ja sitä kulkemista sinne tallille.

Ja koska mulla on lapsi, joka on jo väläytellyt ilmoille ideaa, että haluaisi joskus harrastaa jotain muutakin. Ehkä jalkapalloa tai jotain muuta? Tai jos joskus voitaisiin käydä ihan vaan shoppailemassa. Ei me voida, kun äidin (ja iskänkin, halusi tai ei) kaikki rahat menee aina hevosiin. Pitäisi olla miljonääri. No, ei sekään kun rahaa oli kyllä tulossakin. Metsän kaadosta ja muutama lainakin on ihan justiinsa kohta maksettu. Rahaa olisi enemmän käytettävissä.. Mutta mä tarviisiin kyllä sen satulan kohta Daisylle, sen ratsutus alkaa ja sen traikun ja ja ja ja.. Mitä jos joskus tehtäisiinkin jotain muuta? Mitä muuta? Mitä muuta mä muka tekisin kun mulla on ollut 18 vuotiaasta asti lähes aina omia hevosia. 20 vuotta. Sitäkin kauemmin olen niitä harrastanut, mutta 20 vuotta mulla on ollut omia. Nämä nykyiset on täydellisiä, kaikkea sitä mitä mä pienestä asti olen haaveillut. Oma Peppi Pitkätossun hevonen, se ihana suloinen poni mitä mä pikkutyttönä aina halusin. Miksi mä en ole silti onnellinen? Miksi mä en innosta hinkuen juokse tallille joka aamu niitä ruokkimaan? Rapsuttelemaan? Kouluttamaan?

Mä rakastan niitä, mä rakastan niitä niiiiiin paljon. Musta on ihana viettää niiden kanssa aikaa. Mutta vaan jos on hyvä keli. Nyt sataa vettä, on huono keli. Ei jaksa, ei viitti. Odotellaan jos olisi paremmat kelit. Mä odotin, että ne pääsee laitumelle, pääsen uittamaan niitä ja me varmaan ollaan koko kesä järvessä ja muututaan rusinaksi. Ihan sama sataako vettä kaatamalla, siellä me ollaan. Ihanat maisemat, ihanat maastot. Sitten me tehdään kaikkea. Nyt huomaan, että kesä on ohi ja olihan mulla ihanaa, mä olin riemuissani, onnellinen niiden kanssa. Ne kerrat olin oikeasti kun oltiin ja mentiin. Silti ei käyty niin usein kuin ajattelin. Hyvin ne viihtyy laitsallakin, ei ne tarvii liikuntaa. Käyn joka päivä kattoo että kaikki on hyvin, hoitamassa. Voisi tehdä niin paljon enemmänkin. Mutta ei vaan huvita. Aina. No, kun ne tulee kotiin niin sitten tehdään taas enemmän.. Mua stressaa jo ajella sinne joka päivä 60km edestakaisin. Onkohan ne varmasti kunnossa? Iskeekö kaviokuume? Mitä jos ne on karannut? Ne on niin ihania silti. En mä voi niistä luopua ikinä. Mun toteutunut lapsuuden unelma.

Silti mä mietin miten paljon helpompaa olisi ilman niitä. Vähemmän rahan menoa, vähemmän huolia. Ei tarttis etsiä joka vuosi hyvää heinää kissojen ja koirien kanssa. Ei tarvitsisi ajella ties minne niiden takia. Ei tarvitsisi ratsastaa tai kouluttaa tai ajaa kärryistä, jos ei huvita. Voihan sitä vuokrata muidenkin hevosia, silloin kun huvittaa. Tai käydä tunneilla. Mutta laiskistunko mä vaan enemmän? Mitä mä teen kaikella sillä ajalla mikä jää jos niitä ei ole? Mitä mä muka teen jos en hoida omia hevosia?

En mä tiedä. En tiedä vieläkään, mutta kun lisäksi mun lähimmäiseni sairastui haimasyöpään ja haluan olla tukena, niin paljon kuin mahdollista, niin jotenkin se päätös luopumisesta tuli. Ja kun sain sovittua, että Daisy pääsee samaan kotiin, missä sen täysveli Hulk on, niin mä näin ne ihanat pilkulliset siellä jo sieluni silmin vierekkäin. Rapsuttelemassa toisiaan, ihmiset jotka jaksaa ja haluaa tehdä niiden kanssa, silloinkin kun on huono ilma. Silloinkin jaksaa, kun ne sairastaa, jaksaa ja haluaa niin paljon enemmän kuin mä. Ja kun kokeilin kepillä jäätä ja vastasin ponin etsijän ostoilmoitukseen ja sainkin nopean tarjouksen. En jäänyt enää miettimään. Tänään tiimi D&D sitten lähti kohti uutta kotia ja uusia seikkailuja. Ja mä jäin miettimään yksin tyhjänä ja toisaalta helpottuneena, että mitä mä teen. En mä tiedä, vieläkään, mutta ehkä se selviää aikanaan.

Entinen pilkkukuumeilija nykyinen possumama

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hevosista luopuminen, hevosharrastuksen vaikeus, elämä on luopumista, vaikeaa, rankkaa, elämänmuutoksia, minipossu, chihuahua, keskittyminen, rönsyily, hullua vai ei, päättäminen, harrastukset, sairaus, lähimmäisen rakkaus, auttaminen

Kuulumisia!

Maanantai 8.6.2020 klo 20:57 - Pilkkukuumeilija

Kuulumisia viime kuukaudelta!

Ensiksi palaan syihin siitä miksi jouduin viemään Fredin, ihanan pilkkukoirani, dalmatialaisen viimeiselle matkalleen. Asia on minulle yhä vaikea, enkä halua siitä sen enempää jauhaa, mutta jotain siitä voin kertoa. En kaipaa arvosteluja, enkä asian puimista, mutta haluan silti kertoa mitä tässä kävi.

Fredin käytös muuttui hyvin yllättäin ja se eräänä päivänä syöksyi lapsieni kimppuun, jotka olivat trampoliinilla hyppimässä. Fredi puri trampalla ensin toista lasta ja retuutti selästä ja hihasta, kuitenkin tilanteen siinä hetkellisesti rauhoittuen ja lapset lähtivät trampalta pois.  Lapsieni jo poistuessa trampoliinilta, Fredi kuitenkin vielä hyppäsi toisen lapsen päälle kaataen tämän ja purien useammasta kohtaa. Ennen kuin itse ennätin väliin ja edes tajuamaan mitä tapahtui. Tilanne alkoi hetkessä ja oli ohi hetkessä. Fredi oli ennen tilannetta ja tilanteen jälkeen heti oma itsensä. Tilanteen pelasti se, että oli kylmä päivä ja lapsilla oli vielä suht hyvin vaatetta päällä. Kovin isoja puremajälkiä ei tullut, mutta kokemus oli traumaattinen meille kaikille.

Fredihän on kodinvaihtaja ja ollut meillä vasta vuoden, se on ollut lapsiperheessä ennen meille tuloa, enkä usko, että se on aiemmin näin käyttäytynyt edes edellisessä kodissaan. Joitain viitteitä sen arvaamattomuudesta oli jo aiemmin, mutta en koskaan uskonut, että se käyttäytyisi näin rajusti ja tekisi mitään noin yllättävää. Millään tavalla kipeältä se ei vaikuttanut. Oikeastaan en edes tiedä tarkalleen mitä tapahtui, mikä siis Fredille tuli, mutta en halunnut, enkä pystynyt asiaa lähtemään sen enempää selvittämään, koska luotto koiraan meni. Ja koska olen myös sijaisvanhempi, niin en todellakaan voi pitää arvaamatonta koiraa ja lähteä lasten kustannuksella selvittämään toistuisiko tapahtuma ja mikä siihen oli syynä. Lapsilla on jo ennestään ihan riittävästi traumoja ja meidän perheen ei kuulu niitä aiheuttaa lisää.  Jos olisin lapseton, en usko, että olisin vienyt Frediä vielä lopetettavaksi, mutta tässä tilanteessa se oli ainoa oikea ratkaisu. 

20190716_164731.jpg

Niin iso ikävä Frediä ja sydämeen sattuu katsoa sen kuvia! Lepää rauhassa rakas ystäväni, Fredi! Ainoa pilkkukoirani! <3

Omilla vanhemmillani on ollut dalmatialainen vuosia sitten ja senkin elämä päättyi lyhyeen, koska kävi jonkun nuoren tytön päälle ja raateli käden todella pahaan kuntoon. Vanhempani varoittelivat minua tästä rodusta, mutta en uskonut. Enkä kyllä vieläkään usko, että itse rotu olisi tähän syynä. Yksilökysymys ja taustalla vaikuttaneet asiat, perimä, kokemukset. Fredin kohdalla en tiedä paljoakaan näistä. Vanhempieni koira oli syntynyt ilmeisesti sen ajan pentutehtailijalle ja pentuekoko oli iso ja pentueen emässä oli jotain luonnevikaa (jälkeenpäin kuultua). Fredin suvusta en ole kuullut mitään vastaavaa. En menisi vannomaan, vaikka Fredillä olisi ollut aivokasvain? Kyllä silti kiinnittäisin huomiota tämän rodun kohdalla jalostukseen ja luonteeseen, kuten kyllä minkä tahansa rodun kohdalla pitäisi. Onhan se hyvin suosittu rotu ja valitettavan paljon olen huonoa nyt kuullut. Siltikään en sanoisi, etten enää ikinä missään nimessä tämän rotuista ottaisi. En tiedä. Toki tällä hetkellä on tunne, että en halua yhtään koiraa enää lisää.

Vasta viime syksynä jouduin luopumaan australianpaimenkoira Mindystä sen sairauksien takia. En ole siitäkään kunnolla ehtinyt toipua. En usko, että meillä on pitkään aikaan uuden koiran aika. Minun silmissäni siltikään kumpikaan roduista ei ole piloilla, ei australianpaimenkoira, eikä dalmatiankoira. En tiedä tuleeko meille kumpaakaan noista roduista enää, mutta en täysin poissuljekaan ajatusta. En kyllä myöskään riemusta kiljuen voi suositella rotu(j)a kenellekään, kummassakin rodussa on omat hyvät ja huonot puolensa. Tarkkaan kannattaa ottaa selvää.

20190415_152423.jpg

Aivan liian monta rakasta ystävää olen lyhyen ajan sisällä menettänyt. Sydämeni on palasina ja ei se varmasti koskaan enää ihan ehjäksi tulekaan. Kyynelien läpi tätäkin kirjoitan. Niin paljon yhä sattuu, kun kaivoin näiden kahden rakkaan kuvat tiedostoista. <3 Voi  rakas Mindy, sinuakin mä niin kaipaan!! <3 <3 <3

Samaa kyllä olen sanonut chihuahuastakin. Luonteeltaan ne on aivan ihania ja pieni koira ei ainakaan pahasti pääse ketään vahingoittamaan, mutta paljon niillä on sairauksia. Jo kaksi chihuahuaa olen joutunut lopettamaan nuorena, toisen reippaasti alle vuoden ikäisenä ja toisen 6 -vuotiaana. Sairaudet on toki monen rodun ongelma. Onko tervettä rotua olemassakaan? Tästä syystä otin kattavan vakuutuksen uusimmalle tulokkaallemme, eli chihuahua Mintulle. Yleensä mun eläimillä ei ole ollut vakuutuksia, koska kun eläimiä on paljon niin vakuutuksiin menee ihan älyttömät summat rahaa ja niillä olisi jo monta eläinlääkärilaskua maksanut. Mintun kohdalla taas en miettinyt yhtään, että otanko vakuutuksen..

Muuten meille ei kai kuulu mitään ihmeellistä. Valokuvausta olen harrastanut entiseen malliin, lenkkeilyt on mennyt vähän miten on mennyt...  Ihan motivaatio ei ole ollut kohdallaan, surussa vellonut. Ei siitä sen enempää just nyt. Daisyn olen kuitenkin päättänyt nyt opettaa ajolle. Olin ajatellut ensin, että en.. mutta nyt on molemmille hepoille etsinnässä edulliset kärryt ja valjaat, niin päästään aloittelee nekin hommat. Ja valjakkoajohan se on mikä kiinnostaa. Daisyn kanssa haluan päästä aloittamaan jotain järkevää ja säännöllistä, kun ratsastamaankaan sillä ei vielä vuoteen pääse. Ja no ehkä kaikuu vähän korvissa mun miehen sanat; "Miksi sun pitää ostaa aina niitä hevosia millä ei tee yhtään mitään, vuosikausia saa odottaa ja tuolla ne turhan panttina vaan seisoo??!!!" Ja ei se kuuntele, kun sanoo, että voihan maasta käsinkin tehdä vaikka ja mitä.. Kaikuu mun sanat kuuroille korville..

20200602_192017.jpg

Onneksi on näitä elämän piristäjiä!  mm. Daisy, Daimy & ankat!! Ankkojenkin tekemisiä on niin ihana seurata ja niistä tulee aina niin iloiseksi! :-)

Mintun kanssa oon ajatellut, että kun ankat tuli takaisin ja mulla ei ole enää paimenkoiraa, niin kaipa Mintullekin voisi jotain paimennuksen alkeita opettaa. Heräsin ajatukseen, kun se innoissaan juoksi ankkojen ympäri ja ympäri ja ympäri.. ja ajoi niitä hetken haluamaansa suuntaan. Siinähän mulle pieni paimenkoira hei!! Löysinpä youtubestakin muutaman paimentavan chihuahuan itselleni motivaatioksi.

Nyt olen opettanut Mintulle, että se voi olla Manteli -possun selässä. On niitä ratsastavia koiria ennenkin nähty, mutta kyllä mun silmissä Manteli ja Minttu on ihan ilmiselvä Timon ja Pumba! Ei tällä mitään sen syvempää tarkoitusta ole. Yhteistä hupia meille ja possu ja koirahan on innostuneita, koska tämä tietää aina paljon herkkuja kuten minkä tahansa tempun opiskelu. Mintun olen saanut jo siihen mielentilaan, että se ihan tyytyväisenä makoilee possun selässä odottaen vuoroaan milloin emäntä tiputtaa kinkut suuhun! :-) Possun taas ei tarvitse kuin seistä paikallaan ja se taas on Mantelista vielä hetkittäin harmittavaa, koska haluaisi tulla lähemmäksi valkkaamaan parhaimmat herkut! :-D

Tässä vielä yksi piristyskuva päivään! Timon ja Pumba..... Eikun siis Manteli & Minttu! <3

20200608_182704.png

Surumielinen sinnittelijä teidän oma Pilkkukuumeilija

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koiran lopetus, agressiivisuus, arvaamattomuus, valokuvaus, pilkkuhepat, pilkkuponit, Daisy, Daimy, Manteli, Minttu, chihuahua, minipossu, hevonen, poni, coton de tulear, pilkkumania, kuulumisia, dalmatiankoira, australianpaimenkoira, jalostus, sairaudet